Näivettyvä Suomi

Olen nyt pitänyt hieman taukoa kirjoittamisesta, mutta yritän aktivoitua tästä vähän enemmän. Juttuja on luonnoksina useampi kappale, joten aiheista ei ainakaan ole pulaa. :)

Nyt pidän tämän lyhyenä.(Ruoka on uunissa)
Luin Iltalehden sivuja ja kohdalle osui uutinen, miten "AKT yllätti SAK:n Lylyn".
Tämä herätti mielessäni niin voimakkaan reaktion, että tämä täytyi saada ylös ja talteen.


Miksi on niin perhanan vaikeaa miettiä kysymyksiä kuten:
1. Mikä tekee Suomessa työstä ja tuotteista niin kallista?
2. Miten voidaan sovittaa työnantajat ja työntekijät kuvioon siten, että työn tekeminen kannattaa ja työnantajien kannattaa tarjota työtä?
3. Miten voisimme saada työn kuluja ja rasitteita pienemmiksi ja siten keventää työntekijöiden ja työnantajien taakkaa, jolloin itse työn tekeminen muuttuisi entistä kannattavammaksi kaikkien eduksi?

En lähde vastaamaan noihin kysymyksiin, heitin ne ilmoille, jotta sinä lukija saattaisit herätä ajattelemaan asiaa syvemmin, kuin ehkä olet vielä ajatellutkaan. Sen sijaan poraudun hieman sivuun, mutta pysyn silti osittain aiheessa.
On naurettavaa tässä tilanteessa katsoa vaan ja ainoastaan sitä omaa nöyhtäistä napaansa ja olla mutrusuuna, miten "tuo toinen saa vähän enemmän, kuin minä yhyy, pakko kampittaa koko systeemi nurin ihan vain sen takia."
Suomella meni aikanaan kovaa ja hyvin, koska vienti veti ja hyvin vetikin. Nykyisin on liian kallista tuottaa palveluita ja tuotteita Suomessa, koska olemme Eurooppaan nähden hyvin syrjässä ja liikenneyhteydet ovat pitkät. Jos luulet, että logistiikasta ei kehity lisähintaa tuotteisiin, tarvitset pikaherätyksen todellisuuteen. Me emme voi jämähtää tähän Nokia-jälkeiseen maailmaan. Me tarvitsemme samaa yhteishenkeä, kuten oli sotien jälkeen. Teollisuutta käytännössä polkaistiin TYHJÄSTÄ ja toteutettiin muutokset, että saatiin talous elpymään ja sotakorvaukset maksettua.


Tämän kappaleen lisäsin tähän, koska sain palautetta ja haluan oikaista jotain, mitä tästä tekstistä voi kenties ymmärtää väärin. 
Lakkoilu on hyvä ja suhteellisen tehokas keino, kun työntekijöillä alkaa loppua usko ja keinot. Tärkeintä on, että lakkoasetta käytetään järkevästi. Nyt päällä oleva Postin lakko on varmasti ihan aiheellinen.
Tarkoitin tällä avautumisella tätä toimintaa, miksi ei keskitytä siihen syvempään ongelmaan, eli siihen, miksi nykyiset työntekijöiden palkat ja edut tekevät sitten työnteosta niin kallista. Johtuisiko se Suomen liike-elämän rakenteesta? Turhasta byrokratiasta? Raskaasta byrokratiasta?

Miksi aina lähdetään kaventamaan pelkästään työntekijöiden eduista, kun työnantajallakin voisi olla kavennettavaa turhan paperisodan kanssa? Tietenkään ei pidä liikaa keventää työnantajan lakisääteisiä asioita, vaan enemmänkin järkeistää niitä. Ei saa siis tapahtua, että työnantajalle annetaan helpotuksia, joilla esim. potkii porukkaa pihalle jonkun (typerän) tekosyyn varjolla.

Missä siis on se yhteishenki? Nyt äärioikeisto ja äärivasemmisto piikittelevät toisiaan somessa ja vaikka missä eikä oikeaa, kunnollista keskustelua saada millään aikaiseksi. Se on tärkeämpää saada tökittyä yhden kerran enemmän vastapuolta, olipa se miten typerää tahansa. Provosoidaan surutta ja provosoidutaan hyvin helposti. Myönnän, olen itsekin muutamaan otteeseen päästänyt tunnepitoisuuden vallalleen keskusteluissa ja järki on saanut jäädä taustalle, mutta nykyisin en enää aktiivisesti hakeudu tällaisiin tilanteisiin. Ne ovat aivan totaalisen turhia, kuluttavia ja aikaa vievää touhua. Toivottavasti muutkin hiljalleen heräävät todellisuuteen ja ymmärtäisivät, että Suomi olemme me, suomalaiset ja meidän tulee olla ylpeitä kulttuuristamme, juuristamme ja historiastamme. Ei anneta tämän kaiken kadota vain, koska "meidän täytyy olla niin kovasti kansainvälisiä ja solidaarisia ja ja ja ja......."

Me voidaan olla kansainvälisiä ilman, että tarvitsisi polkea omia oikeuksiamme ja häpeillä kulttuuriamme pohjamutiin asti.

Herää Suomi, Nyt on TOSI kyseessä!

Läpileikkaus Puolustusvoimien rakenteesta nykypäivän modernin sodankäynnin keskellä

Mediassa ja somessa käydään keskustelua Suomen puolustusvoimien kehitystarpeista. Samalla käydään vääntöä tarpeesta liittyä Natoon. En ota tässä kirjoituksessa kantaa Naton suuntaan, keskityn Puolustusvoimien aselajien tarkasteluun, vertailuun ja yleiseen pohdiskeluun maamme puolustamiseen liittyvistä asioista.

Elämme todellista murroskautta. Länsimaisissa yhteiskunnissa on nautittu vuosikymmeniä rauhan ajasta. Miten sen tietenkin jokainen ottaa. Taloudelliset ongelmat ovat syrjäyttäneet sotilaalliset ongelmat. On levinnyt käsitys, että emme tarvitse enää niin paljon sotilaallista voimaa. 

Ukrainan kriisi kuitenkin osoittaa, että sotilaalliset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään länsimaista ja erityisesti Euroopasta. Kaiken tämän epävarmuuden keskellä Suomikin tarvitsee oman toimivan puolustusjärjestelmänsä. Usein on saanut lukea, miten on turhaa käyttää rahaa jalkaväen käsiaseisiin, hävittäjiin ja panssarivaunuihin ja että Suomen on turha kehittää mitään, kun vastapuoli kuitenkin jyrää meidät hetkessä. Miksi siis kehittää mm. taistelijoiden henkilökohtaista varustusta, kun sen rahan voisi käyttää muuhunkin?

RK 62M.

Asia ei ole niin yksiselitteinen. On aika iso merkitys sillä, onko kädessä esimerkiksi heinähanko tai rynnäkkökivääri. Se vain on niin, että olipa meillä millaiset tykit ja ohjukset ja ilmavoimat tai panssarivoimat tahansa, niin jalkaväki on edelleen, halusipa sitä tai ei, se ainoa voima, joka kykenee ottamaan haltuun maa-alueita ja kohteita ja pitämään ne hallussa. Jalkaväki tarvitsee tähän tehtävään kuitenkin parempia aseita, kuin heinähankoja ja talikoita. Nykypäivänä jalkaväen merkitys on tietenkin muuttunut niistä ajoista, kun sotilaallista voimaa kuvattiin divisioonien lukumäärillä. Nykyisin suositaan pienempiä yksiköitä, jotka ovat nopeita liikkeissään ja kykenevät toimimaan saumattomasti toisten samanlaisten pienten yksikköjen, sekä erilaisten tukiosastojen kanssa yhteisen tavoitteen hyväksi. Kaiken tämän keskellä yksittäisen taistelijan varustus ja erityisesti aseistus nousee tärkeään osaan.

Suomen maasto-olosuhteet ovat haaste hyökkääjälle. Maasto on hyvin metsäpainotteista ja kumpuilevaa. Paljon löytyy myös asutettua aluetta, missä kaupunkisodankäynti on avainasemassa. Monet liikenneyhteydet ovat metsien ympäröimiä, jolloin etenevälle osastolle voi olla hankalaa edetä metsistä tulevien yllätysiskujen vuoksi. Metsiä ei silti pidä aliarvioida, vaikka nykyisin ei välttämättä enää taistellakaan metsissä jäykkine rintamalinjoineen. Ne antavat kuitenkin erinomaista näkösuojaa ja niihin voi naamioida isojakin osastoja pois vastustajan katseilta.
Yksittäinen taistelija voi hyvän varustuksensa ja saadun sotilaskoulutuksen sekä mahdollisen jo saavutetun taistelukokemuksen voimin ylläpitää taistelutehokkuutta hyökkääjää vastaan jopa hetken aikaa yksin, ellei vihollinen ole aivan välittömässä läheisyydessä. Myös toisen maailmansodan aikana tällainen oli tietenkin hyvinkin mahdollista, mutta varustuksen taso oli hieman erilaista eikä mahdollista kaikkea sitä mitä nykyisin on mahdollista. Käytettävissä ovat esimerkiksi henkilökohtaiset luotiliivit, pimeänäkölaitteita, tai tehokkaista kiikaritähtäimiä.
RK 62 ja nyt kuvioihin tuleva RK 62M ovat kaliiberiltaan sellaisia, jotka soveltuvat hyvin metsämaastoon, missä tarvitaan hyvää läpäisytehokkuutta. Lisäksi RK on yksinkertainen huoltaa kenttäolosuhteissa. RK:n taittoversio RK 95 soveltuu myös kaupunkisodankäyntiin.

Leopard 2A6 -taistelupanssarivaunu.

Yksi iso osa-alue maavoimissa ovat panssarivaunut ja muut panssaroidut ajoneuvot, kuten panssaroidut miehistönkuljetusvaunut. Panssarivaunut ovat etupäässä hyökkäysaseita, mutta soveltuvat myös liikkuvaan puolustukseen jalkaväen tukiaseina ja  vastustajan raskaamman taistelukaluston torjuntaan.

Miehistönkuljetusvaunuilla voidaan kuljettaa jalkaväki nopeammin ja suojattuna kohteeseensa, tai sen välittömään läheisyyteen. Ne voivat myös antaa välitöntä suojatulta jalkaväelle aseistuksellaan. Näillä panssaroiduilla ajoneuvoilla ei kuitenkaan ole samanlaista joustavaa kykyä kaivautua maahan kuten jalkaväellä on. Ne ovat melko suuria kohteita ja näkökentältään varsin rajoittuneita. Jalkaväki voi kaivautua kohteen ympärille suojaamaan ja pitämään sitä hallussa suhteellisen helposti. Panssarivaunut eivät siihen pysty yksin, edellä mainittujen syiden vuoksi. Panssarivaunu voidaan kyllä kaivaa maahan torniasemaan, mutta täten menetetään vaunun taktinen etu. Koska panssarivaunuista on rajoittunut näkökyky ulospäin, tarvitsevat ne jalkaväen suojaa vastustajan lähitorjuntamiehiä sekä panssarintorjunta-aseita vastaan.

F-18C Hornet.

Ilmavoimat on tarkoitettu antamaan suojaa maavoimille. Jo toisen maailmansodan aikana tuli selväksi, miten tärkeässä roolissa ilmavoimien tarjoama tuki on. Pääasiallisena tehtävänä niillä on pitää taivas puhtaana viholliskoneista. Tehtäviin lukeutuu myös iskut maakohteita vastaan ja tätä toimintakykyä Suomessa nyt halutaan parantaa. Ilmavoimilla ei kuitenkaan voida pitää hallussa maa-alueita, koska niiden polttoaine on rajallista ja täten joutuvat suhteellisen lyhyen ajan kuluessa palaamaan lentokentälleen. Ne ovat muutenkin aika lailla sidottuja lentokenttiin ja vaikka nykyisin koneet kykenevät lentämään pitkiäkin matkoja, ei ole järkevää suorittaa toimintoja kaukaisilta kentiltä. Ilmavoimat siis tarvitsevat maavoimien tukea, jotta lentokentät taistelualueen läheisyydessä voidaan pitää käyttökelpoisina ja turvallisina.
Olen lukenut juttuja, miten esimerkiksi Venäjällä on lentokoneita, jotka kykenevät lentämään pitkiä aikoja hyvin korkealla ja osoittamaan maamaaleja, tai jopa itse tuhoamaan niitä. Maamaaleihin lukeutuvat muun muassa panssarivaunut. Googletin aiheesta tietoja, mutta en löytänyt muuta kuin tiedustelukoneita. USA:n käyttämä AC-130 on lähellä tätä, mutta kuitenkin hivenen eri asia. On totta, että sillä on käytettävissään tehokas valikoima aseita, joilla tuhota maakohteita. AC-130 on kuitenkin hidas ja lentää suhteellisen matalalla, joten se on myös itse haavoittuvainen maasta tulevalle ilmantorjuntatulelle sekä ilmasta käsin tuleville hävittäjähyökkäyksille.
Olipa tämä miten päin tahansa, maavoimien tulee joka tapauksessa ottaa vastustajan ilmavoimat vakavasti. 

155 Kanuuna 98. "Sodan jumala".

Tykistön tehtävänä on antaa epäsuoraa tulitukea maavoimille. Tykistössä on mahtava voima, kun se suunnataan keskitetysti vastustajan asemiin, tai etenevien joukkojen reitille. Neuvostoliiton diktaattori Joseph Stalin sanoi tykistön olevan "Sodan jumala", eikä hän ollut väärässä. Oikein käytettynä tykistöllä voidaan saada pienet ja isot osastot epäjärjestykseen, tai jopa tuhottua.
On sanomattakin selvää, että tykistöyksiköt eivät pärjää ilman jalkaväen suojaa. Tykistön heikkous on sen hitaus ja heikko toimintakyky lähitaistelussa. Tykistö paljastaa aina asemansa avatessaan tulen. Ne ovat hyvä maali vihollisen tykistö-, hävittäjä- ja raketti-iskuille niiden edellä mainittuijen heikkouksien vuoksi. Nopeat asemien vaihdot ovatkin edellytys kenttätykistön selviytymiselle. Nykyisin on myös nopeampaa telaketjuilla, tai renkailla liikkuvaa tykistöä, jotka voivat vaihtaa asemaa huomattavasti nopeammin, kuin perässä vedettävä tykistökalusto. Tykistöasemat muodostavat myös taktisen kohteen vastustajan pitkän matkan ohjusiskuille, kuten risteilyohjuksien kappaleessa myös mainitaan.
Jalkaväki siis hyötyy suuresti tykistön suomasta tulipeitteestä, mutta tykistö myös tarvitsee jalkaväkeä, sillä lähitaistelussa vastustajan jalkaväkeä vastaan sillä on aika pienet mahdollisuudet selviytyä, edes suorasuunnatun tulen turvin. Myös ilmavoimat suovat tykistölle sen kaipaamaa suojaa ilmasta käsin.

USA:n risteilyohjus BGM-109 Tomahawk.

Risteilyohjuksilla pyritään tuhoamaan pitkän matkan päästä kiinteitä kohteita, kuten  ilmapuolustusasemia, logistiikkakeskuksia, teollisuuskohteita ja komentokeskuksia. Ne ovat siis täsmäaseita, joilla ei välttämättä ammuta taistelujoukkoja. Siihen ne ovat liian kalliita eivätkä tuota läheskään yhtä paljon vahinkoa, kuin kohdistettuna isoihin kiinteisiin maaleihin. Suomella tällaisia aseita ei ole, mutta esimerkiksi Venäjällä on, nimeltään Kh-55. Kyseisestä ohjustyypistä on tehty myös monia erilaisia versiotyyppejä erilaisiin taktisiin käyttökohteisiin.
Risteilyohjuksista puhuttaessa ei saa sekoittaa samaan termiin tykistön rakettiaseita, kuten esimerkiksi venäläistä BM-30 Smerch ja sen seuraajaa 9A52-4 Tornado. Nämä ovat tykistöaseita tarkoituksenaan tuhota keskitettyjä jalkaväki-, panssari- ja muita pehmeitä kohteita. Raketinheittimillä voidaan myös toki tuhota muita tykistö-, komento- ja ammusvarastoja, jos nämä kohteet ovat taistelualueen selustassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Risteilyohjusten kantama riittää paremmin taistelualueen ulkopuolisiin maaleihin.

Täsmäohjuksilla on siis tarkoitus tuhota pitkän matkan päässä olevia taktisia kohteita. Tällaisia kohteita voivat olla myös tykistön asemat ja selustassa olevat ammusvarastot, jotka ovat aiemmin mainittujen tykistö- ja rakettipattereiden pääasiallisten kohteiden listalla. Näissä tapauksissa täsmäohjuksia voidaan käyttää, jos halutaan suurempi varmuus kohteen tuhoutumisesta. Rakettipatterit kun ovat hieman epätarkempia aluemaaliaseita.
Monesti on saanut kuulla, miten Suomen puolustusvoimat ovat turhia, kun näillä aseilla viedään kaikki edellytykset tehokkaaseen toimintaan. Vahinkoa tällaiset ohjukset tuottavat aivan varmasti, mutta niiden vaikutukset varsinaisiin taistelujoukkoihin ovat varsin pienet paitsi, jos niitä käytetään aiemmin mainittujen taktisten kohteiden toimintakyvyn poistamiseen. Suurin pelote ja vahinkovaikutus tulee siitä, että näillä täsmäaseilla voidaan aiheuttaa kaukana selustassa tuhoa suhteellisen helposti ja vaivattomasti. Esimerkiksi kaukana selustassa olevan komentokeskuksen tuhoutuminen täsmäiskussa voi hetkellisesti lamaannuttaa taistelevien joukko-osastojen komentoketjun. Laskelmoitu isku logistiseen keskukseen voi aiheuttaa suuria ongelmia joukkojen siirroissa. Nykyaikainen sodanjohto on kuitenkin sopeutuvaista ja joustavaa, eikä jää pyörittelemään pitkäksi aikaa peukaloitaan. Täsmäohjuksilla voidaan toki myös, vaikka aiemmin mainitsin toisin, ampua taistelevia yksiköitä. Tällöin kohde on yleensä hyvin arvokas ja kokonaisuuteen nähden tärkeä saada nopeasti ja tehokkaasti tuhotuksi.
Sodassa mikään ei ole yhtä varmaa, kuin epävarmuus.

Miinantorjunta-alus Katanpää.

Merivoimat ovat tärkeässä osassa Suomen rannikkoalueiden sekä merialueiden valvonnassa ja suojaamisessa. Merivoimien vastuulla on suojata rannikkoalueita yhdessä rannikkojääkäreiden kanssa. Tässäkin huomataan, miten maavoimat vaikuttavat myös merivoimien taistelualueella. Merivoimat joutuvat tukeutumaan satamiin, joissa ovat kohtalaisessa turvassa. Maavoimien tehtävä on pitää maalta käsin satamat turvallisina ja vapaina. Merivoimat voivat rajallisesti tukea mereltä käsin maavoimia rannikkokaistoilla. Merivoimien tärkein tehtävä on siis pitää Suomen vesistöalueet Suomen hallinnassa ja estää vihollisen toiminta näillä vesillä. Mahdolliset maihinnousut merivoimat voivat parhaassa tapauksessa estää jo merellä.

Kuten voimme huomata, kaikki aselajit tarvitsevat toisiaan. Yksikään aselaji ei pärjää yksinään. Tämän takia myös Suomen tulee kehittää kaikkia osa-alueitaan alkaen taisteluhävittäjistä jalkaväen taistelijan henkilökohtaiseen varustukseen ja miinalaivoista tykistöön ja elektroniseen sodankäyntiin. Pitkä rauhallinen aikakausi on saanut monet ihmiset siihen harhaluuloon, että uusia suuria sotia ei voisi koskaan enää syntyä. Ongelma on siinä, että sodat voivat syttyä pienestäkin kipinästä yksittäisten ihmisten sosiaalisten suhteiden välillä. Tärkeintä tässä toteamuksessa on se, että kyseiset ihmiset ovat sellaisissa johtoasemissa, missä heillä on suuri käskyvalta. Suomen osalta tärkeää on ylläpitää uskottavaa puolustusta. Uskottavalla puolustuksella tarkoitan sellaista puolustuksellista tilaa, missä hyökkääjän laskennalliset tappiot ovat niin suuret, että hyökkääminen ei ole kannattavaa.

Kauniit puheet maailmanrauhasta ovat kauniita, mutta todellisuus on karumpaa. Vanha sanonta pätee edelleen tänäkin päivänä:

Si vis pacem, para bellum - Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.

Publius Flavious.

Rauhaa ei voida ylläpitää ilman voiman vastavoimaa. Vastavoiman tulee olla tarpeeksi jämerää, että sitä vastaan ei ole suurempia haluja ryhtyä. Sotilaallinen tyhjiö pyrkii aina täyttymään. Ihmisen perusluonteeseen kuuluvat ahneus ja kateus. Kostonhimo on myös yleinen piirre. Tietenkään joka ikinen ihminen ei ole täysin ahne ja kateellinen eikä myöskään kostonhimoinen, mutta yksikin tällainen yksilö riittää aiheuttamaan sekaannusta ja hämminkiä väestön keskuudessa. Ihmisiä on monta miljardia tällä planeetalla, eli joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä. Niin hyviä, kuin pahojakin. Utopia aseettomasta ihmiskunnasta toteutuu vasta sitten, kun viimeinenkin ahneuden ja ristiriitaisuuden piirre saadaan kitketyksi ihmisten väliltä eikä kukaan halua enää kostaa toiselle kokemaansa vääryyttä.

Kaiken lisääntyneen taistelukaluston keskellä yksittäisen taistelijan asema on toisaalta vähentynyt, mutta ei kokonaan kadonnut. Taistelijan merkitys itse taistelutilanteessa on sitä vastoin korostonut. Enää ei harjoiteta massahyökkäyksiä, joiden pääasiallinen voima oli se aikansa halvin materiaali, eli sotilas. Yhden sotilaan koulutus ja varustaminen aiemmin oli huomattavasti halvempaa, kuin nykyisin. Tämä johtuu nykyisin annettavasta laajemmasta koulutuksesta ja monipuolisemmasta varustuksesta. Nämä mahdollistavat taistelijan tehokkaamman toiminnan taistelukentällä.

Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Meidän on vain varmistettava, että heikoin lenkki on mahdollisimman vahva.

Kasvatuksellisia kysymyksiä

Ole nyt hiljaa Viljami-Korianteri!

Vanhempi puhelimessa.

Tuttua kenties?

Hyvin monessa lapsiperheessä tämä on arkipäivää. Lapset metelöivät ja huutavat leikkiessään. Eivät he tee sitä kiusallaan tai ärsyttääkseen. Lapsien leikit ovat harvoin äänettömiä. Lapsille se on äänenvoimakkuus nollasta sataan. Joko kaikki tai ei mitään.

Lapset ovat haaste. Ihana, valloittava ja herkkä haaste. Se tulee viimeistään selväksi, kun pieni elämänpaiste seisoo siinä vieressä huutaen huutamisen ilosta ja sinä itse koitat keskittyä johonkin asiaan. Komennanko olemaan hiljaa vai annanko vain huutaa kuin palosireeni? Erityisesti tämä kasvatuksellinen kysymys ilmenee selvästi, kun aikuiset haluaisivat keskustella aikuisten asioita rauhassa. Olipa se puhelimen välityksellä, tai pöydän ääressä kahvikuppien keskellä.

Tämä on signaali lapsille tulla heti viereen vaatimaan huomiota. Hyvin universaalia, uskoisin.

Meidän vanhempien on vaikea keskittyä  kyseisessä tilanteessa aiheeseen, kun se vaahtosammuttimen kokoinen elämänvalo vetää hihasta tai puhua höpöttää taukoamatta siitä, miten nalle ei suostunut juomaan teetä. Mitä siis pitäisi tehdä? Antaa lapsen jatkaa häiritsevää käyttäytymistä? Käskeä menemään toiseen huoneeseen leikkimään?
Vai vaihtoehtoisesti olemaan hiljaa sen aikaa, kun aikuiset keskustelevat? Tarkennetaan vielä, että luonnollisesti lapsi tulee huomioida, jos hänellä on oikeasti jokin hätä, tai todella tärkeää asiaa sanottavana.

Tässä tullaan koko ongelmavyyhdin keskeisimpään pisteeseen. Tämä olisi hyvä tiedostaa, koska lapset kyllä ymmärtävät asioita aika pitkälle, kun heille vain annetaan siihen mahdollisuus:

Lapsi voi leikkiä myös yksin tai kaverin kanssa, jos sellainen on paikalla. Hänen ei siis tarvitse aina olla huomion keskipisteessä.

Lapsi ei mene rikki, vaikka käsketään olemaan hiljaa, tai menemään toiseen huoneeseen leikkimään, kun aikuinen/aikuiset tarvitsevat tilaa jollekin tärkeälle asialle. Lapsi ei tule koskaan oppimaan miten tulee käyttäytyä tietyissä tilanteissa, jos heille ei sanota miten tulee toimia. Hyvin yksinkertaista. Tärkeää on myös keskustella näistä tilanteista lapsen kanssa, koska aivan varmasti hän käy niitä mielessään läpi. Sen voi havaita esimerkiksi siitä, että lapsi toistelee tilanteisiin liittyneitä lauseita ja sanoja. Tästä näkee, miten pieni kehittyvä mieli käsittelee asioita. Tässä vaiheessa vanhemman tulee olla tukena ja selventää miksi isi ja/tai äiti korotti ääntään.

Meiltä vanhemmilta he kuitenkin oppivat kaiken sen, mitä tarvitsevat elämässään. Ei sitä tee yhteiskunta. Sitä ei tee mummi ja ukki. Sitä eivät tee kaverit. Sen tekevät ensimmäisessä vaiheessa juuri me vanhemmat. Ukki ja mummi sekä kaverit ovat hyvä tuki ja turva kasvamisessa, mutta heihin ei pidä tukeutua puhtaasti kasvatuksellisissa kysymyksissä 100%:sti. Yhteiskunta taas tulee hyödyntämään näitä vanhemmilta opittuja tietoja ja taitoja sekä tukee niitä ja tarjoaa lisää tietoa kasvun tiellä. Sen tehtävä ei missään nimessä ole tehdä tätä vanhempien tärkeää työtä heidän puolestaan.

Vanhempien tulisi siis olla rohkeasti vanhempia ja aikuisia. Lapsen ja vanhemman välistä auktoriteettia pelätään aivan turhaan ja sitä on jopa demonisoitu vapaan kasvatuksen vuoksi. Mennään hyvin helposti äärimmäisyyksiin ja väitetään asioita, joilla ei ole ollenkaan todellisuuspohjaa.
Se, että pitää lapsia kurissa ja asettaa heille sääntöjä, ei todellakaan tarkoita automaattisesti villiä pieksentää remmillä ja tukistamista niin että hiustukkoja irtoilee. Tällainen väkivaltainen kasvatusmalli ei toimi eikä ole missään tapauksessa hyväksyttävä tapa toimia. Kun lapsille määritellään sääntöjä ja toimintamalleja, tulee pitää mielessä niiden oikeudenmukaisuus, tarkoituksenmukaisuus, reilu meininki, järki sekä myös rakkaus. Lapsen tulee ehdottomasti saada olla lapsi ja kehittyä siten, että hänen vahvuuksiaan tuetaan. Liikaa ei silti pidä lapselle antaa valtaa, koska valta turmelee jopa aikuisia.

Monesti voi ajatella, että teen nyt helpolla tavalla ja annan tuon pienen auringonsäteen tehdä miten hän tahtoo.

Tässä tehdään kauhea virhe.

Se on nimittäin sillä tavalla, että vanhetessaan tällainen lapsi on tuhat kertaa pahempi ja silloin ollaan helisemässä raskaasti. Enää ei auta komennot ja käskyt tai ne auttavat vasta kauhean riidan jälkeen. Se työ, joka olisi pitänyt tehdä silloin lapsen ollessa vasta pieni, joudutaan nyt tekemään lapsen ollessa teini. Tehtävä on miljoona kertaa raskaampi.

Se voi myös olla jo liian myöhäistä toteuttaa pelkästään vanhempien voimin, jolloin yhteiskunta puuttuu tilanteeseen, ellei ole jo kuvioissa mukana. Kun normaalisti yhteiskunta vaikuttaa lapsen ja nuoren kehitykseen valmiin ja kestävän pohjan avulla, joutuu se nyt myös tekemään vanhempien työtä eli rakentamaan tätä pohjaa. Tämän kasvatuspohjan eheyttäminen ja jopa suoranainen uudelleenrakentaminen ei ole kaunista katseltavaa.

Asia on verrattavissa kirurgiaan, missä suoritetaan sydänleikkausta rakennustyökaluilla. Kömpelöä ja vaarallista. Nyt pelissä vain on hauras ihmismieli ja työkaluina yhteiskunnan määrittelemät standardoidut kasvatusopit. Onko sitten hauskaa, mitä häh?

Missään nimessä en ole tässä syyllistämässä yhteiskunnan tarjoamaa apua. Kohtaloita on erilaisia ja pahimpiakin tapauksia voidaan auttaa. Tehtävä vain on sitä vaikeampi, mitä vanhempana joudutaan aloittamaan tapakasvatus.
Meillä vanhemmilla on siis käytännössä valtava vastuu lapsiemme tulevaisuuden kehittymisessä. Me tarjoamme heille ne rakennuspalikat, joiden avulla he oppivat elämään yhteiskunnassa muiden ihmisten keskuudessa.

Jos yhteiskunnan pitää alkaa opettamaan näitä asioita, niin silloin on syytä vilkaista peiliin ja kysyä tämä katkera kysymys: "Miten meni noin niinku omasta mielestä?"

Virtuaalinen pelaaminen - Uhka vai mahdollisuus?

"Vielä viisi minuuttia, Äiti"
- Minä nuorena.

Kukapa meistä ei olisi todennut noin lapsena, kun oli aika mennä syömään.

Olipa se leikkiminen nukeilla, legoilla, autoilla tai piirtäminen. Aina viisi minuuttia.
Minulle tuo viisi minuuttia meni pelaamiseen tietokoneella. Tuohon aikaan verkkopelaaminen ei ollut vielä läheskään yhtä suurta, kuin nykyisin. Ainakin minä pelasin yksinpelejä. Monien pelien nimet ovat jo hautautuneet muistojen syvyyksiin, mutta aina muistan pelanneeni Doom:a, Wolfenstein 3D:tä, StarCraft:a sekä Warcraft:a. Vitkastelua ei tehty ilkeyttään tai tahallisesti. Pelit ja leikit piti välttämättä saada tiettyyn pisteeseen, että ne saattoi jättää ruokailun ajaksi rauhaan.
Ajattelin kirjoittaa hieman tästä aiheesta, sillä se on lähellä sydäntäni. On ollut jo lapsuudestani saakka. Pelasin paljon myös nintendolla pelejä, kuten Blades of Steel:ä, Super Mario:a, Duck Hunt:a, ja monia muita eeppisiä pelejä. Näistä muistoista kumpuaa nykyisin se palo, jonka vuoksi tykkään harrastaa edelleen pelaamista. Vaikka pelasin lapsena aika paljon tietokoneella, hoidin silti koululäksyt, siivosin huoneeni ja kävin myös ulkona leikkimässä. En jumittanut koko aikaa sisätiloissa.

Pelaamisen sanottiin turmelevan nuorison.

Niin muuten sanottiin aivan samaa televisiosta, radiosta ja sanomalehdistä. Kaikkien niiden piti turmella nuoriso. Niin ei silti käynyt eikä käy pelaamisen suhteenkaan. Yleensäkin kaikki uusi pelottaa ja kaikki uusi hämmentää. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että uusia asioita ei aina ymmärretä. Siksi pelko on hyvin luonnollinen reaktio. Sen takia kuitenkin demonisoidaan aivan turhaan ja syyttä asioita. Monesti julkisessa mediassa on tuotu esille, kuinka väkivaltaisten pelien pelaaminen aiheuttaa väkivaltaa. Tohdin olla hivenen erimieltä asian kanssa. On totta, että lapset ovat hyvin alttiita vaikutuksille. Siksi meillä on peleissä ikärajat, joita jokaisen vastuuntuntoisen vanhemman tulisi noudattaa. Myönnän, että itsekin pelasin nuorena pelejä, joita en olisi ikäni puolesta saanut pelata. Tein sen salaa mutta ei sillä silti ollut näennäisiä vaikutuksia minuun ihmisenä. Kenties olisin säästynyt parilta pahalta unelta. Tästä pääsemme siihen, mistä halusin alun alkaen kertoa. Nimittäin siitä, että meistä jokainen on erilainen sen suhteen, miten me reagoimme peleihin. Otetaan esimerkki tästä:

Henkilö A pelaa peliä nimeltä GTA. Hänelle tulee neronleimaus lähteä hakkaamaan pesäpallomailalla paikallinen taksikuski, varastaa tämän taksi ja mennä ajamaan ylinopeutta moottoritielle.

Tällaisellä henkilöllä on jo entuudestaan ongelmia. Ne eivät johdu pelistä itsestään mutta peli antaa sysäyksen näille ongelmille. On siis suorastaan typerää syyttää yksinomaan väkivaltaisia pelejä siitä, että ihmiset menevät ja tekevät kauheuksia. Meidän on keskityttävä enemmän niihin ongelmiin, joita ihmisillä on eikä syyttää ulkopuolisia vaikutteita ja vaikuttimia. Tämä on vähän sama kuin syyttäisi maataloutta siitä, että joku sai allergisen reaktion vehnästä. Henkilöt, joilla ei ole vehnäallergiaa, eivät luonnollisesti saa negatiivista reaktiota(allergiaa) vehnätuotteista.
Pelaajia on globaalisti ajateltuna satoja miljoonia, ellei jopa enemmänkin. Jotenkin rohkenen epäillä, että kaikki he ovat väkivaltaisten pelien pelaamisen takia tappamassa toisiaan. Toki kaikki eivät pelaa räiskintäpelejä. Tästä aasinsillasta pääsemme seuraavaan mielenkiintoiseen väittämään. Räiskintäpelit eivät ole, kuten voisi hätäisesti olettaa, pelkkää räiskimistä ja tappamista. Itse asiassa suuressa osassa on tiimipelaaminen. Pyritään saavuttamaan oman puolen voitto vastapuolesta. Eikö virtuaalinen hahmojen ampuminen ole huomattavasti mukavampaa, kuin ottaa oikeita luoteja nahkaansa? Ja mitä parasta, Uudelleensyntyminen on mahdollista vain peleissä. Oikeassa elämässä harvoin tavataan ilmiötä  "respawn".

 Alapuolella on lainaus, joka kuvaa hyvin sitä, mitä haen takaa:

“If Pac-Man had affected us as kids, we'd all be running around in dark rooms, munching pills and listening to repetitive electronic music.”
― Marcus Brigstocke

Pelaaminen on hyvin yksinkertaisesti ajanvietettä.

Se voi olla myös hauskaa sekä hyödyllistä, sillä on myös olemassa pelaamista kilpailumielessä. Keskitymme nyt kuitenkin tavalliseen, arkiseen pelaamiseen. Kilpapelaaminen on joillekin yksilöille varteenotettava ansiotyö, mistä he saavat jokapäiväisen leipänsä.
Kautta aikojen ovat ihmiset etsineet keinoja rentoutua ja kuluttaa aikaa töiden jälkeen vain olemalla. Kun tekniikka kehittyi, astuivat kuvioihin tietokoneet ja konsolit. Näiden ja myöhemmin internetin ansiosta avautui aivan uusi maailma interaktiivisille toiminnoille ja harrastuksille. Ihminen saattoi rentoutua istumalla koneen ääressä tarvitsematta lähteä kotoa mihinkään. Kavereiden kanssa pystyi kommunikoimaan internetin välityksellä. Pelaaminen toi vaihtelua joskus jopa raskaaseen arkeen. Pelaamisesta ja "datailusta" tuli vaihtoehto ulkona liikkumisesta ja puuhailusta.Tottakai tästä liikkumattomuudesta on seurauksensa kehoon erinnäisillä tavoilla.

Terveys, ihmissuhteet ja koko elämä voivat kärsiä liiallisesta pelaamisesta.

Ihminen, joka laiminlyö kaiken muun elämässään pelaamisen takia, on sairastunut videopeliriippuvuuteen. Tällöin ihminen ei kykene muuhun, kuin jatkuvaan pelaamiseen. Hänen mielestään kaikki muu on pois peliajasta. Tiedän mistä puhun. Olen itsekin kokenut tämän.
Maksoin siitä kalliisti, kunnes tajusin pelaavani aivan liian paljon ja tein lopulta asialle jotain.

Toisaalta pelaamisella on myös positiivisia puolia. 

Pelaajien reaktioaika on yleensä hyvä, sillä he joutuvat keskittymään moneen yhtäaikaiseen asiaan ruudulla samanaikaisesti. Aloittaessani pelaamaan netissä Battlefield 2:sta olin todella hidas ja en pärjännyt kovinkaan hyvin. Vuosia myöhemmin olen havahtunut, miten nopealiikkeinen olen. Edelleen en ole mikään pro-pelaaja. Enemmän keskitasoa. Reaktioaikani on ihan oikeassa elämässä havahduttanut minut nopeudellaan.

Pelaaminen voi olla myös mitä sosiaalisinta ihmisten välistä kanssakäymistä.

Pelasin jonkin aikaa netissä moninpelejä yksin, kunnes löysin peliporukan jonka kanssa jatkoin pelaamista. Lisäksi parin kaverin kanssa tulee toisinaan pelailtua skypen välityksellä keskustellen.

Pelatessa voimme, muun muassa skypen ja muiden keskusteluohjelmien avulla, keskustella keskenämme pelistä ja neuvoa toisiamme. Hyvin monesti keskustelut ovat myös paljon muutakin, kuin vain peliä. Mitä se on muuta kuin sitä itseään, eli sosiaalista kanssakäymistä? Olen jopa tavannut muutamia aiemmin mainitsemani peliporukan jäseniä kasvotusten. Tapaamiset, jotka olisivat jääneet tapahtumatta ilman pelaamista.

Pelaaminen ei siis ole enää pitkään aikaan ollut pelkästään sitä, että jokainen tuijottaa yksin ruutua ja pelaa peliään. Monesti voidaan olla keskusteluyhteydessä, vaikka keskustelijat pelaisivat jokainen omaa peliään. Kun joku seuraavan kerran väittää, että pelaaminen on antisosiaalista, voit joko olla hiljaa tai koittaa selvittää asiaa hänelle. Kyseinen henkilö ei vain tiedä koko totuutta. Hän ei kenties ole koskaan kokeillut pelata netissä hyvän porukan kanssa.

Jos kyseinen henkilö vielä väittää, että pelaajat ovat luusereita ja elämässä epäonnistuneita hylkijöitä, pudistele päätäsi. Hän ei ole todellakaan kartalla sen suhteen, mitä pelaaminen on nykyisin. Olen tutustunut ihmisiin, joista en olisi itsekään uskonut heidän pelaavan. Ulkonäkö voi pettää.

Se kuntosalin kovin painonnostaja saattaa hyvinkin illalla istahtaa tietokoneen ääreen, aukaista oluen tai mehutölkin ja pelata kavereidensa kanssa jotain hyvää peliä.

Miettikää tätä seuraavan kerran, kun kohtaatte maailmalla ihmisiä. 

Saatatte kävellä videopelaajan ohitse.

Suomi 2015 ja hallituksen muodostamisesta

Lueskeltuani hieman somesta kommentteja uudesta hallituksesta, huomasin jotain surullista ja haluan nyt siirtää sydämeltäni tämän asian tekstiksi:

Kaikille teille, joiden mielestä Soini on nyt käännellyt takkia:

Ensin ihmiset itkevät, että "PS ei kykene kompromisseihin."
Nyt sitten itketään, kun PS tekee kompromissejä.

Tästä voinemme päätellä (nykytilanteen mukaan), että kompromissien tekeminen onkin yhtäkkiä kauhea asia. Mitäpä muut puolueet ovat vuosikymmenien ajan tehneetkään, kuin kompromissejä. Nyt PS:n tehdessä niitä se onkin kauhea asia. Omituinen logiikka.

Viitaten edellisvaaleihin 2011, PS teki ainoan oikean ratkaisun ja jättäytyi hallituksesta, koska heidän kynnyskysymys (EU-tuet) olivat tulossa, olivatpa he hallituksessa tai eivät. Jos he olisivat silloin menneet ja hyväksyneet itsensä hallitukseen, millainen paskamyrsky siitä olisi syntynyt.

Teit siis näin tai noin, niin aina, AINA löytyy jotain millä PS:n vastustajat hyökkäävät. Yritä siinä sitten toimia. Hienosti on PS silti asiansa hoitanut huolimatta loanheitosta.

Voisitteko siis jo lopultakin lopettaa tuon. Alkaa nimittäin kyllästyttämään se, että hakemalla haetaan asioita, joilla voidaan taas hieman lyödä perussuomalaisia. Ikinä ei kelpaa. Mikään.
Lisäksi nuo kompromissit, joita PS on nyt tehnyt, ovat sellaisia ettei PS:n päälinjat ole niistä kärsineet, eli turha huudella mistään takinkäännöistä.

Lisäksi olen havainnut toisenkin asian.

Kun PS oli oppositiossa, niin sieltä "on helppo huudella, koska ei ole vastuuta ja vaikutusmahdollisuudet ovat pienet."

Nyt on havaittavissa eräiden oppositioon joutuneiden puolueiden kannattajissa puheita, että "oppositiossa on yllättävän hyvät vaikutusmahdollisuudet" ja että "oppositio tulee vaikuttamaan paljon."

Yllä oleva kertoo vain surullista tarinaa siitä, miten Suomessa on menty aika pitkälle yhden puolueen demonisoinnissa. Samalla paistaa katkeruus siitä, kun jotkut eivät päässeetkään hallitukseen istumaan, mutta PS on siellä. Tämä on sitä paljon huudettua demokratiaa mutta ilmeisesti Suomessa vain tietynlainen tapa toimia on sitä demokratiaa.

Ja vielä: luulitteko todella, että Soini voisi sanella kaiken itse hallituksessa?
Edes minä, joka heitä äänestin, en kuvitellut, että nyt PS hallitsee diktaattorimaisesti.
Siellä on kuitenkin Kokoomus ja Keskusta ja heilläkin on sanansa sanottavana.
Nyt PS tekee juuri sitä, mitä on jo viime vaaleista asti huudeltu. He tekevät politiikkaa, missä on osansa myös kompromisseillä. Huomatkaa, että kompromissejäkin voi tehdä liian kalliilla, mutta niitä voi tehdä myös järkevästi ja nyt on näin tehty.

Muutenkin, ette kai sitäkään luulleet, että asiat jotenkin muuttuvat "taikaiskusta"?
Näillä muutoksilla menee oma aikansa ja kaikkea ei voida heti toteuttaa. Pienin askelin ja välissä isompia pyrähdyksiä hyödyntäen saamme nitkutellen Suomen irti tästä suosta, mihin meidät on viimeisten vuosien aikana ajettu.

Nyt sitä paniikkinappulaa sivummalle ja Suomen etu etusivulle. Meillä on kenties parhain mahdollinen TOIMIVA hallitus tulossa, minkä avulla saadaan Suomi toivon mukaan nousuun.
Jätetään siis kaikenlainen solvaus molemmin puolin sikseen. Sekä perussuomalaisten solvaus, että myös demarien, RKP:n ja muiden oppositioon jääneiden solvaus. Tottakai pieni huumori on paikallaan, mutta se solvaus ja ilkikurinen perseily voitaisiin jättää kokonaan sivuun.

Olemme kuitenkin yksi pieni kansa, sisukas ja ainutlaatuinen. Ei anneta sen tuhoutua typeryyden vuoksi.

Suomi maanpuolustuksen arvoinen?

"Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa." - Adolf Ehrnrooth -

Näin totesi aikanaan yksi suurimmista suomalaisista kenraaleistamme.

Hän ja hänen kaltaistensa johtajien ansiota on, että rintamalla miehet Etelä-Suomesta aina Rovaniemen korkeudelle saakka ja sieltä vielä Utsjoelle saivat hyviä käskyjä toimia itänaapurin hyökyviä ihmismassoja vastaan. 

Mitä ovat hyvät johtajat ilman hyviä sotilaita? Eivät mitään.

Tämän vuoksi emme voi tietenkään selittää esimerkiksi suomalaisten torjuntavoittoja vuonna 1944 pelkästään laadukkaalla sotilaallisella johtamisella. Ansio kuuluu myös sotilaille, jotka toteuttivat näitä käskyjä. Sen, minkä suomalainen sotilas menetti peruskoulutuksessa ja varustuksessa, korvasi sen perisuomalainen sisu ja tahto. Tehokkainkin ase on hyödytön, jos sitä käyttää innoton sotilas.

Monen miehen kohdalla metsästyksen kautta opittu ja harjaantunut ampumataito auttoi täydentämään koulutusta. Simo Häyhä on erittäin hyvä esimerkki tällaisesta yksilöstä.

Puolustusvoimien kulmakivet olivat siis hyvissä sotilasjohtamisen taidoissa yhdistettynä kurinalaisiin ja maanpuolustushenkisiin sotilasjoukkoihin. Lisäarvoa toi myös se, miten joukot oli koottu.

Monet komppaniat ja pataljoonat koostuivat monesti saman kylän tai kunnan miehistä. Tämä loi tiiviin yhteishengen, koska niin moni porukassa tunsi toinen toisensa. Menetyksien kasaantuessa yksittäistä kuntaa ja kylää saattoi kuitenkin luonnollisesti kohdata suurikin menetys, kun monta kylän miestä kaatui samassa hyökkäys - tai puolustustaistelussa. 

Sota on sellaista. Siellä kuolee ihmisiä. Me tämän päivän suomalaiset emme voi käsittää, millaista on olla kotimökissä ja odottaa viestiä kaatuneesta miehestä, veljestä tai pojastaan. Kollektiivinen kokemus tällaisesta voi olla yksi yhdistävä tunnepuolen tekijä, kun mietitään miten yhtenäisenä rintamana suomalaiset olivat Neuvostoliittoa vastaan.

Luin jostain jutun, missä eräältä suomalaisrouvalta oli kysytty hänen kantaansa saksalaisten läpikulkuoikeuteen Suomen läpi Pohjois-Norjaan. Kysyjä oudoksui sitä, koska Neuvostoliitolle tällainen oikeus oli evätty. Rouva oli todennut hymyillen, että mitä enemmän saksalaisia sotilaita Suomessa olisi, sitä paremmin hän voisi nukkua yönsä rauhassa.

Niinpä. Aseveljemme Saksa oli taustalla vaikuttavana tekijänä, jonka vuoksi suomalaiset tunsivat olevansa vahvoilla. Tottakai oman valtion, kulttuurin ja suomalaisuuden puolustaminen oli myös erittäin suuri vaikutin, mutta emme voi sivuuttaa saksalaisten vaikutusta. Osasto Kuhlmey osoitti Jatkosodan aikana, että tukeutuminen Saksaan ei ollut täysin turhaa.

Oman osansa tekivät myös Suomen naiset. Lottajärjestön kautta monet naiset auttoivat ilmavalvonnassa, haavoittuneiden hoidossa sekä huollossa. Heidän antama panoksensa Suomen puolustukselle oli hyvin suuri. Heidän ansiostaan moni mies vapautui käytettäväksi rintamalla.
Naiset ylipäätään pyörittivät Suomen siviilipuolella esimerkiksi tehtaita, sillä niin moni suomalainen mies oli otettu palvelukseen, että heidän poisjäänti varsinaisista töistä täytyi korvata jollain tapaa. Tässä tulivat naiset hyvin mukaan puolustukseen. Naisia ei hirveämmin nähty varsinaisesti rintamalla, vaikka nykyisin myös naiset saavat käydä varusmieskoulutuksen. Suomessa ajatusmaalima oli tuolloin hieman erilainen.

Ilman kaikkien talvi- ja jatkosotaan osallistuneiden tekemää uhrausta Suomi olisi kenties hyvin erilainen nykyisin. En välttämättä olisi kirjoittamassa tätä kirjoitusta, tai te siellä ruudun toisella puolella lukemassa tätä. Saattaisi tietenkin olla, että me olisimmekin tässä samaisessa tilanteessa, mutta puhuisimme suomen sijasta venäjää. Todennäköisesti olisi kuitenkin käynyt siten, että meidän esi-isät ja äidit olisi siirretty valtavissa ihmiskuljetuksissa jonnekin valtavan Siperian alueelle integroitumaan venäläiseen väestöön. Tilalle olisi tuotu venäläisiä asuttamaan Suomi.

Onneksi näin ei käynyt.

Suomi oli tuolloin hyvin erilainen valtio. Ihmiset liikkuivat, tekivät raskasta fyysistä työtä elantonsa eteen. Oltiin vähään tyytyväisiä ja elettiin yhtenä perheenä toinen toistaan tukien. Tottakai sotia edeltänyt sisällissota aiheutti edelleen katkeraa kitkaa ihmisten välillä, mutta yleisesti tarkasteltuna toimittiin puhaltaen yhteiseen hiileen. Oli pakko. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Sotakorvausten takia repäistiin käytännössä tyhjästä teollisuutta toteuttamaan korvausten maksamisessa tarvittavan materiaalin tuotantoa. Suomi maksoi jokaisen pennin, jokaisen tuotantokoneen ja jokaisen viljakuorman Neuvostoliitolle, jonka olimme velkaa sodasta.

Entäpä nykypäivä?
 
Suomi on todellakin muuttunut. Maailma on muuttunut. Uhkat eivät kuitenkaan ole muuttuneet yhtään, ne ovat vain saaneet uusia piirteitä. Edelleen Venäjä, Neuvostoliiton manttelinperijä, jatkaa uhoamista. Eurooppa on kuin hopeavadilla USA:n ja Venäjän välissä, voimattomana tekemään oikeastaan yhtään mitään näiden kahden suurvallan välisen nahistelun keskellä.
Suomi on hieman sivussa kaukana Pohjois-Euroopassa, mutta emme voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen. Suomi nimittäin sijaitsee joka tapauksessa melkoisen tärkeällä paikalla.

Suomenlahti tarjoaa hyvän ja suojaisan sataman laivastolle. Miten kävisi, jos Venäjä haluaisi luoda laivastotukikohdalleen Pietarissa täyden suojan molemmilta Suomenlahden rannikoilta? Tämä tarkoittaisi tietenkin Viroa ja Suomea.

En ota tässä kantaa, tulisiko Suomen liittyä Natoon vai ei. Vaakakupissa on sotilaallinen liittoutumattomuus, "yksin jääminen" ja liittoutuminen, suuren sotilasliittouman tuen saaminen selän taakse. Sanon vain sen, että olen kaivannut kiihkotonta keskustelua aiheesta, jotta päättäjät saisivat mahdollisimman hyvät eväät tehdä tärkeä päätös. Aika käy vähiin. Päätöksien aika lähenee, ellei se ole jo myöhäistä.

Mitä meillä suomalaisilla on siis asettaa puolustamaan kaiken tämän epävarmuuden keskellä?
Puolustusvoimiemme sodanajan joukko-osaston miesmäärää on pienennetty huomattavasti. Toisaalta kalustoa on hiljalleen saatu päivitettyä ja uusi taistelutekniikka otettu käyttöön.

Suomea ei voi enää puolustaa vanhalla "pidetään asemat" -tekniikalla. Puolustautuminen vaatii liikkuvaa sodankäyntiä, iske-ja-väistä -tyyppistä toimintaa, missä vähin erin kulutetaan vastustajan voimia omien menetysten jäädessä toivon mukaan pieniksi.
Nopea liikkuminen on avainasemassa. Tällainen toiminta vaatii kuntoa. Kuntoa, joka on suomalaisten keskuudessa viime vuosina pahasti rapistunut.

Suomalaiset eivät enää liiku yhtä paljon. Fyysinen työ on saanut väistää vähemmän fyysisten töiden tieltä. Koneistuminen on tehostanut raskaimpia työtehtäviä, jolloin ihmisen ei tarvitse rasittaa itseään. Vapaa-ajallakaan ei enää liikuta aivan yhtä innokkaasti. Eristäytyminen omiin oloihin on myös iso asia nyky-yhteiskunnassamme. Minä-mentaliteetti on raivannut alaa yhteishengen tieltä.
Onneksi ihan kaikki eivät ole rapistuneet ja on ihmisiä, jotka pitävät peruskuntoaan aktiivisesti yllä.

Kokonaisuuden kannalta tilanne vaikuttaa kuitenkin synkältä.

Eräät ajattelemattomat ihmiset ovat heitelleet ilmoille, että lakkautetaan vain puolustusvoimat. Ei niillä tee mitään. Ulkoistetaan maanpuolustus venäläisille. Ei Suomea kannata puolustaa. Me ollaan hävitty tämä peli. Näille ihmisille totean vain, että miettikää kahdesti, ennen kuin päästätte typeryyksiä ilmoille. Suomi on sellainen maa, millaisia sen kansalaiset ovat. Meidän tulee olla ylpeitä juuristamme ja siitä keitä me olemme. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia kaikkialla. Erilaisuus on hyvästä, mutta sen varjolla ei pidä romuttaa toisen kulttuuria, olipa se miten erikoislaatuinen tahansa. Toimimattomat kulttuurit kyllä katoavat ajan kuluessa. Ei sitä tarvitse auttaa keinotekoisesti.

Suomalainen kulttuuri ei mielestäni kuulu näiden toimimattomien kulttuurien joukkoon. Me olemme hieno kansakunta, Aiemmat sukupolvet tekivät aikanaan kovan työn nostaessaan meidät maailman kartalle. Toivottavasti emme anna tämän työn valua hukkaan EU:n koneistossa ja sen liittovaltiokeskeisen kehityksen keskellä.

Mielessäni on pyörinyt, miten suomalaiset tulevat pärjäämään mahdollisessa sotatilassa. Löytyykö meistä vielä sitä talvisodan henkeä, vai onko viime vuosien kehitys EU:n ja Suomen suhteen lyönyt ruosteisen naulan selkänahkaamme lamauttaen tahdon puolustaa tätä maata ja sen kulttuuria? Onko länsimainen hyvinvointi ehtinyt surkastuttamaan meidät?

Voin sanoa, että minulta ei ole tahto kadonnut. Suomi on kuitenkin Suomi. Sen päättäjät voidaan todeta kelvottomiksi, mutta valtiona Suomi on ja pysyy Suomena.

Päätän tämän kirjoituksen Adolf Ehrnrooth:n erittäin hyvään toteamukseen. Antakaamme tämän ajatuksen painua syvälle mietteisiimme.

"Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten." - Adolf Ehrnrooth -

Uusi ääni eetterissä

Olen jo vuosia miettinyt, aloittaako vai eikö aloittaa tällaisen pitämistä. Monesti epäillyt ja hylännyt ja siirtänyt päätöksen tekemistä, kunnes se paisui sisälläni niin suureksi, ettei sitä voinut enää kieltää.

On varmaan turhaa mainita, mihin tulokseen päädyin.

Olen pieni savolainen insinööri, reserviläiskorpraali ja ylpeä suomalaisuudestani.
Rakentelen pienoismalleja, joita tulen todennäköisesti esittelemään myös blogissani. Airsoftia tulee myös harrastettua. Hieno tapa liikkua.
Olen myös aktiivinen PC-pelaaja (All hail glorious PC-master race ) :D


Tällainen blogi on juuri omiaan toimimaan kanavana, jota kautta saan päässäni vellovia ajatuksia eteenpäin muiden luettavaksi.

Mukaan mahtuu niin huumoria, kuin vakaviakin asioita, tulette sen kyllä huomaamaan.
Asenteeni elämään on sellainen, että nauttia pitää siitä mistä pitää, lakeja kunnioittaen tietenkin.

Tulen kirjoittelemaan tänne säännöllisen epäsäännöllisesti kaikesta mieltäni askarruttavasta.
Alussa tulen todennäköisesti kaivelemaan muualla kirjoittamiani juttuja ja tuomalla niitä tänne päivitettyinä versioina, mutta uskoisin väliin mahtuvan myös uusiotuotantoa :D

Jos vaikka kerran viikkoon saisi aikaan kirjoitella, niin se olisi hyvä.

Näillä puheilla ja teksteillä julistan blogini virallisesti avatuksi. Vasaralla pöytään eikös niin?