Kuka minä olen?Mietin näitä kysymyksiä tänään kävelylenkillä. Olen itse asiassa miettinyt jo vuosien ajan. Ihan lapsuudesta asti. Miksi juuri minä? Juuri minä, joka katselen näiden minun omien silmieni välityksellä? Maapallo on täynnä erilaisia ihmisiä. Miljardeista ihmisistä valikoiduin tähän ruumiiseen. Tähän biologiseen laitokseen.
Kuka minä olen, joka katselen näiden silmien kautta maailmaa?
Miksi juuri minä tarkkailen näiden silmien läpi ympäröivää kaikkeutta?
Miksi?
Niinpä. Miksi? Miksi en katsele maailmaa MTV3:n uutisankkurin silmin, tai sen roskia ulos vievän naapurin? Tai työkavereideni? Miksi? Yksi vaihtoehto vastaukseksi on melko yksinkertainen. Jos asia olisi näin, en olisi minä. Olisin se uutisankkuri. Tai se naapuri. Tai kuka tahansa muu, jos katselisin maailmaa heidän silmien välityksellä.
Näiden kysymysten kautta olen lähellä ihmisiä kiehtovaa aihepiiriä. Minä ja minuus.
Kuka minä olen. Olenko korkeamman tason energinen olento, joka on sidottu tähän hiljalleen hajoavaan ruumiiseen? Kun ruumis lakkaa toimimasta, siirrynkö johonkin ulottuvuuksien väliseen välityskeskukseen, missä minut ohjataan uuteen kehoon. Olipa se mikä tahansa. Unohdan entisen elämäni. Vai unohdanko?
On uutisoitu lapsista, jotka ovat kertoneet olevansa esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisia taisteluhävittäjälentäjiä. He ovat kertoneet hyvinkin henkilökohtaisia faktoja näistä ihmisistä, joiden uudelleenilmentymiä he sanovat olevansa.
Kenties välitystoimistossa oli kiire, eivätkä virkailijat ehdi puhdistaa kaikkien muistoja ja tietoja aiemmasta elämästään tarpeeksi tarkasti.
On arveltu, että olemme vain kasa ykkösiä ja nollia jonkinlaisessa virtuaalimaailmassa. Kuin jonkinlainen globaalinen Sims -peli. Tiedemiehet ovat ihmetelleet, miten tarkasti maailmankaikkeus on rakentunut. Pienikin muutos peruspalikoihin ja kokonaisuutta ei olisi. Se ei yksinkertaisesti kykenisi pysymään kasassa.
Palatkaamme kuitenkin takaisin ihmisiin ja mielen sekä aivojen sopukoihin. Ohjaileeko joku kenties meitä? Kun päätämme raapia päätämme, emme tekisi sitä omasta tahdostamme, vaan jonkun kehittyneemmän lajin edustajan ohjaaman peliohjaimen käskystä. Tietenkin me itse ajattelemme sen olevan meidän oma päätöksemme nostaa kättä ja rapsuttaa kutiavaa kohtaa.
Tästä voimme johtaa kysymyksen: Kuka jaksaa pelata tällaista peliä? Milloin painetaan save and exit the game?
Laajennetaan ajatusta. Olemmeko NPC-hahmoja jossain massiivisessa MMORPG:ssa missä sankarit, joukosta esiin nousevat erikoisyksilöt, pelaavat keskuudessamme? Pelihahmoina he luonnollisesti erottuessaan meistä muista (NPC) hahmoista jäävät historiaan. Ainahan pelaaja on sankari, joka voittaa kaikki ja selviää vaikeimmistakin tilanteista. Joka tapauksessa sellaisia tekijöitä, jotka jäävät mieleen ja historiaan. Ajatella. NPC-hahmoja, joilla on oma yhtenäinen historiallinen menneisyys.
Pelaan jatkossa pelejä ihan eri tavalla ajatellen niitä pelihahmoja, joiden kanssa keskustelen. Siis joiden kanssa pelihahmoni keskustelevat.
Toivotaan, oli asia miten oli, että palvelimia ei tarvita muuhun käyttöön, tai peliin ei kyllästytä.
Mennään seuraavaksi korvien väliin.
Olenko kuitenkin aivojen luoma illuusio? Olenko eläin, jonka aivot ovat kehittyneet niin pitkälle, että kehityksen sivutuotteena syntyi ajatteleva "rajapinta" aivojen ydintoimintojen ja ruumiin ulkomaailman välille? Ihminen on toki vain yksi eläin monien joukossa. Termit "minä" ja "minuus" rakentuisivat siitä, että peilaamme itseämme muihin ihmisiin. Ihmisiin, jotka myös ovat kehojensa aivojen kehittämiä harhoja. Vaikka aivot ovat tehokkaita laskentakoneita, nekin tarvitsevat jotain, mitä työstää. Siihen tarvitaan ulkopuolelta tulevia vaikuttimia, kokemuksia ja havaintoja. Lisäksi kaikki se työ on hyvä kohdistaa johonkin. Ehkä jo arvaat, mihin tähtään? Minuun. Sinuun. Kaikkiin meihin, joilla on tehokkaat aivot, jotka eivät tykkää joutokäynnistä ja tekemisestä ilman kohdetta. Toisaalta uskonko vain olevani minä, koska aivot pyrkivät löytämään logiikkaa kaikesta ja tällä tavalla luovat suojaavan rakenteen tasapainoa turvaamaan? Mitä lie tapahtuisi, jos tai kun aivojen luoma harha haluaakin suuremmaksi, kuin itse asiassa on?
Minuus ja tietoisuus rakentuisivat siis kokemuksen perusteella sekä myös ympäristötekijöillä. Tarkoitan tällä sitä, että ihminen kasvaa eri tavalla erilaisissa ympäristöissä. Urbaani minä on erilaisempi, kuin maallinen minä. Rauhattomilla alueilla kasvaneet toimivat eri tavalla, kuin rauhallisilla alueilla kasvaneet. Näin ajatellen olisimme siis aivojen luoma illuusio, joka suojelee aivojen herkimpiä tiedonkäsittelykeskuksia toimimalla eräänlaisena puskurina. Kun aivot keskittyvät toimintoihinsa, me, eli aivojen kehittämä välikerros, vastaanottaisimme dataa ja muutenkin kommunikoisimme ulkomaailman kanssa. Ihmisyyden harhan avulla aivot pystyisivät määrittelemään ja lokeroimaan sitä valtaisaa datamäärää, jota vastaanotetaan eri aistien välityksellä joka päivä.
Kun aivot keräävät tietoa, syöttävät ne myös sitä minuuteen. Tätä kutsumme kokemiseksi, oppimiseksi sekä muistamiseksi. Vaikka olisimme aivojen luomaa illuusiota, voimme silti hyödyntää aivoihin kertynyttä tietoutta. Se on hyväksi aivoille. Eihän tietokoneissakaan kannata pitää vanhentunutta ohjelmistoa.
Kun ruumis aikanaan kuolee, katoaa myös illuusio yksilöstä, joka kykenee toimimaan laumana.
Tässä vaiheessa muistettakoon, että en edes pyri nyt kirjoittamaan tarkasti. Se olisi hankalaa, sillä käsittelen aihetta, joka on massiivisen laaja ja sisältää yhtä monta mielipidettä, kuin on harh...siis asiaa käsitteleviä ihmisiä ja toisekseen kirjoitan tätä myöhään illalla väsyneenä. Ei ehkä paras ratkaisu mutta ajatuksenvirtaa täytyy kunnioittaa, kun sen aika on. Tai sitten NPC-scripti aktivoitui.
Näihin ajatuksiin mahtuu varmasti monen monta aukkoa mutta tämän kirjoituksen tarkoitus onkin vain raapaista hieman pintaa ja tuoda esille ajatuksiani aiheen tiimoilta.
Lopuksi kevennys elokuvamaailmasta. Elokuvassa Elämäni John Malkovichina löydetään keino päästä John:n päähän katselemaan ja tuntemaan maailma hänen silmien välityksellä. Miltä tuntuisi, jos pääsisi jonkun toisen päähän samalla tavalla kokemaan elämää heidän kauttaan? Sellainen olisi vähintäänkin mielenräjäyttävä kokemus.
Minä olen minä. Kenties joku päivä olen joku muu. Mutta silloinkin minä olen minä, vaikkakin erilainen minä. Tai bittiavaruudessa. Kenties ehkä kukkamultaa.